________________________________________________________________________

30.6.2018

LUTEILLA ALKUUN

Oulun yliopiston professori Arja Kaitalan tutkimukset ovat keskittyneet hyönteisten käyttäytymiseen, mutta kohteena olevat lajit ovat vuosien myötä vaihtuneet. Tällä erää tutkijantaival etenee valoisissa merkeissä kiiltomatokovakuoriaisten parissa. Professori Arja Kaitala kertoo, kuinka hänestä tuli kiiltomatotutkija. Katso video tästä.

Iiris Kalliola

_________________________________________________________________________

8.6.2018

LOISTAVA KIILTOMATOANSA

Christina Elgert esittelee valoansan, jota hän käytti tutkimuksissaan. Katso video tästä.

__________________________________________________________________________

25.5.2018

YÖKYÖPELIT

Kiiltomatotutkijan on ennakoitava vuorokausirytmin muutos ja muutettava päivärytmiään hyvissä ajoin ennen kenttätöiden alkua. Yötyö sekoittaa sisäisen biologisen kellon, joka ajastaa verenkierron, lämpötilan, vireyden ja muut kehontoiminnot. Tutkimusvirettä pidetään yllä monin keinoin.

Tanssi. Tutkimusryhmämme professorilla on ollut tapana etsiä kartalta lähin tanssilava ja tanssia puoleenyöhön asti ennen valohoukutusansojen tarkastuskierrosta. Yhtenä kesänä eräs tiimiläinen järjesti tanssikurssin, jossa opeteltiin muun muassa lindy hopia. Kurssi päättyi ”tanssiaisiin” ja nyyttikesteihin. Tanssi-innon taustalla saattaa olla myös alitajunnassa väikkyvä Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa oleva herkkä kuvaus: ”Kiiltomadot ryömivät yhdeksi palloksi keskelle tanssilavaa ja kaikki istuivat niiden ympärillä syöden voileipiä ja juoden viiniä.” 

Ruoka ja rutiinit. Ruokatalkoot ja syömingit ovat tiimiä ja tutkijoiden järjenjuoksua ylläpitävä voima. Yhtenä kesänä leivoimme kymmenkunta kakkua, joiden täytteet vaihtelivat marjasatokauden mukaan. Eräs tiimiläinen toi Tvärminneen mukanaan kasvihuoneen, jossa hän kasvatti muun muassa mansikoita. Hunajaa ja teetä kuluu aina paljon. Sen sijaan oluen ja viinin menekki on vanhempien tutkijoiden mukaan hyvin vähäistä verrattuna 70-luvun kulutukseen.

Minulle mukavin rutiini on ollut käydä pulahtamassa kaverin kanssa meressä kello kahden tai kolmen kieppeillä, sen jälkeen, kun olimme etsineet pari tuntia maastosta kiiltomatoja. Säännöllisten pulahtelujen ansiosta kylmänsietokyky paranee kesän mittaan mukavasti.

Hankoniemi ja etenkin kiiltomatopaikat ovat varsinaista punkkimaastoa. Kaikki ovat ottaneet punkkirokotteen puutiaisaivokuumetta vastaan, mutta borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Aamuyön punkkisyyni on pakollinen rutiini. Punkkikammoni on selvästi lieventynyt kenttätöiden myötä.

Rupattelua. Maastohommissa tulee juteltua paljon ja syvällisiä – ja joskus vain niitä näitä, jotta pysyisi hereillä. Valppautta lisää toisinaan jokin luontohavainto, kuten valkolehdokin tuoksu tai lehtokurpan ylilento. Sateella ei mennä maastoon, koska kiiltomatonaaraat eivät silloin loista. Laboratoriossa työskentely sateisena yönä on tunnelmallista. Joskus toisessa tutkimusryhmässä työskentelevä kaveri on käynyt soittamassa huilua. Kun talon muu väki on yöpuulla, tyhjän laboratorion kaikuvilla käytävillä tutkijalta pääsee herkästi laulu.

Vitsit tuntuvat aina niin paljon hauskemmilta pimeässä keskellä yötä. Jos ensimmäinen veto hihitytti, toinen aikaansai jo hervottoman hepulin: Mikä on kiiltomadon lempikauhuelokuva? – Hohto. Entäpä Mitä kiiltomato tekee, kun se juo liikaa viiniä? – Sammuu.

Lampaiden laskeminen maastotöissä on ehdottomasti kielletty!

Lepoa. Kesän lopulla jokainen löytää ajoittain sisäisen zombiensa ja tuijottaa eteensä muistamatta hetkeen missä on. Valvominen saa muistin temppuilemaan pahasti. Ensimmäisenä maastokesänä kahden ensimmäisen viikon jälkeen oli pakko pitää viikonloppu vapaata ja vain nukkua, koska aloin unohtaa ihan simppeleitäkin asioita.

Onneksi olemme välttyneet vaaroilta liikenteessä. Hangossa pitää olla öisin tarkkana muun muassa hirvieläinten ja supikoirien takia, mutta onneksi niitä on nähty vain riittävän etäältä.

Vaikka yötyö vaatii veronsa, Suomen kaunis kesäyö on kokemisen arvoinen.

Väitöskirjatutkija Anna-Maria Borshagovski, Oulun yliopisto

Kuvat Anna-Maria Borshagovski

________________________________________________________________________

27.4.2018

VALON PIMEÄ PUOLI

Kiiltomatonaaraan loisto / Gautier Baudry

Monet harmittelevat sitä, ettei tähtitaivas näy kaupungissa. Yön pimeyttä karkottavat valot lisääntyvät sitä mukaa kuin taajamat laajenevat ja teitä rakennetaan. Öinen valaistus haittaa monien eläinten elämää. Hyönteiset syöksyvät kuolemaan valojen houkuttelemina, linnut eksyvät muuttoreiteiltään ja biologiset kellot sekoavat. Saaliseläimet ovat entistä alttiimpia petojen vaanivalle katseelle ja lisääntymiskäyttäytyminen poikkeaa normaalista. Valosaaste on paheneva ongelma.

Tutkijatiimimme Oulun yliopistossa selvittää valosaasteen vaikutuksia kiiltomatoihin. Kiiltomato tuottaa itsekin valoa. Naaraat houkuttavat loistollaan koiraita parittelemaan. Suojaisilla ja varjoisilla paikoilla ne aloittavat valonäytöksensä hieman aikaisemmin kuin avomaastossa. Ennen juhannusta hämärä laskeutuu ilta illalta myöhemmin ja näin ollen kiiltomadot loistavat myöhemmin. Jos muutos luonnonvalon määrässä vaikuttaa vahvasti kiiltomadon käyttäytymiseen, niin kuinka vaikuttaa keinovalo?

Ensimmäisessä kokeessa laitoimme naaraat koelaatikoihin, joissa simuloimme Etelä-Suomen yötä auringonlaskusta auringonnousuun. Yhdessä laatikossa naaraat kokivat mahdollisimman luonnollisen yön. Toisessa laatikossa oranssit valot syttyivät auringon laskiessa. Nämä katulamppuja jäljittelevät valot olivat päällä koko ”yön”. Oletimme, etteivät naaraat loistaisi – tarvitsevathan ne pimeyttä näkyäkseen koiraille. Toisin kuitenkin kävi. Suuri osa naaraista loisti sekä keinovalossa että luonnollisessa hämärässä. Loistamisen kestossakaan ei ollut eroa ryhmien välillä. Vaikuttaisi siltä, etteivät naaraat olleet moksiskaan moisesta keinovalosta.

Toisessa kokeessa laitoimme naaraat kukkalaatikkoon, jossa oli multakerros pohjalla. Kukkalaatikon päähän kiinnitimme kirkkaan, valkean LED-valon ja suuntasimme sen laatikon sisälle kohti naarasta. Tarkkailimme, miten valo vaikuttaa naaraiden valoviestintään ja aktiivisuuteen. Kuten oletimme, naaraat eivät loistaneet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Naaraat myös piiloutuivat multaan valoa pakoon.

Kuva: Christina Elgert

Maastotutkimuksella selvitimme, miten koiraat reagoivat valoon. Rakensimme ”katulamppuja”, jotka sijoitimme tunnetuille kiiltomatopaikoille. Laitoimme naaraan loistoa jäljittelevän, koiraita houkuttelevan valopisteen katulampun valokeilaan ja pimeyteen sen viereen. Tarkistimme yön lopulla tilanteen ja huomasimme, että hyvin harva koiras oli löytänyt tiensä naaraan luo katulampun alle. Sen sijaan valokeilan vieressä pimeydessä ollut naaras veti puoleensa suuren joukon koiraita.

Valot selkeästi vaikuttavat kiiltomatojen käyttäytymiseen. Vaikka naaraat loistavat tietynlaisessa valosaasteessa, koiraat eivät välttämättä löydä niitä. Tämä voi johtaa populaatioiden pienenemiseen ja lopulta häviämiseen. Vähentämällä ulkovalaistusta puutarhoissa ja mökkipihoilla annamme kesän pienille valopilkuille mahdollisuuden loistaa myös tulevaisuudessa.

Tutkija, FM Anna-Maria Borshagovski, Oulun yliopisto

__________________________________________________________________________

5.4.2018

KIILTOMATOKASVATIT

Kesäöinä aikuiset kiiltomatonaaraat loistavat. Niiden vihreä valo on kuin majakka, jota kohti suunnistamalla koiras löytää parittelukumppanin. Kiiltomatojen elinolot kuitenkin vaihtelevat. Suomessa kiiltomatojen aktiivinen kausi ajoittuu keskikesän valoisiin öihin. Englannissa taas yöt ovat aidosti pimeitä. Voisiko olla niin, että Suomen kesäöiden valoisuus on vaikuttaneet evoluution kulkuun siten, että englantilaisiin verrattuna suomalaiset naaraat loistavat kirkkaammin ja havaitsevat ne herkemmin?

Oulun kiiltomatotiimissä olemme kasvattaneet suomalaisia ja englantilaisia kiiltomatoja. Tutkimme, vaikuttaako elinympäristön valoisuus niiden kehitykseen ja eroavatko niiden rakenne ja käyttäytyminen toisistaan. Samalla yritämme päästä perille lajiutumisprosesseista. On viitteitä siitä, että kyseessä voisi olla kaksi eri lajia. Meitä kiinnostaa myös, kuinka visuaalisista signaaleista riippuvaiset lajit kykenevät sopeutumaan ihmisten aiheuttamaan valosaasteeseen.

Kotiloita ja kissanmuonaa

Keräsimme munia kasvatuksia varten jo kesällä 2016. Työ on ollut intensiivistä, toisinaan erehdyksiä erehdysten perään, ja aiheuttanut joskus kasvattajalle halun iskeä päätä seinään. Eri kehitysvaiheessa olevien kiiltomatojen kunto kasvatuspurkeissa tarkistetaan päivittäin, ja elinolot pyritään pitämään hyvinä. Rekisteröimme monia asioita, kuten milloin munista kuoriutuu toukkia, milloin toukat koteloituvat ja kehittyvät aikuisiksi ja milloin aikuiset munivat ja kuolevat.

Toukille syötetään yleensä lehtokotiloita. Kotilot kuitenkin loppuivat talven edetessä ja toukkia uhkasi nälkäkuolema. Suureksi helpotukseksi huomasimme, että toukille kelpaa kissanruoka. Toukkien kuolleisuus on suuri. Isoin riski liittyy nahanluontiin, jonka toukka käy läpi monta kertaa ennen koteloitumistaan. Joskus toukka jää jumiin vanhaan nahkaansa ja joskus riesana ovat mullan mukana tulevat pienet ötökät, jotka nekin pitävät kissanruoasta.

Loistoloota

Selvitämme laboratoriokokeella, vaativatko englantilaiset naaraat pimeämmät olot loistamisen aloittamiselle kuin suomalaiset. Kokeessa naaraat suljetaan neljäksi tunniksi laatikkoon, jonka sisällä on säädettävät valot. Tietokoneohjelma simuloi valoilla auringonlaskua, ja laatikon katossa oleva kamera ottaa kuvan kahden minuutin välein. Kuvista näemme myöhemmin, milloin naaras alkaa loistaa. Mittaamme loisteen kirkkauden ja värin.

Lopulta naaraalle annetaan koiras. Jos hyvin käy ja lempi leiskuaa, parin päivän sisään purkista löytyy kasa tuoreita munia. Kun munat muutaman päivän kuluttua ovat vahvistuneet, ne lasketaan ja valokuvataan. Kuolleet aikuiset säilömme alkoholiin mahdollisia geneettisiä tutkimuksia varten. Olemme myös lähettäneet koiraiden silmiä tarkempiin rakennetutkimuksiin Ruotsiin.

Huikea vapaus – ja haikeus

Toukkia on jäljellä enää vain muutama kymmen. Yksi kerrallaan ne aikuistuvat ja kuolevat. Työni laboratoriossa lähestyy vääjäämättä loppuaan. Vihdoinkin vapaita viikonloppuja ja lomia! Mieleni perukoissa häilyy silti tunne, jonka lopulta tunnistan ikäväksi. Olen hoitanut näitä veijareita jo kohta kaksi vuotta, ja siinä ajassa on ehtinyt kehittyä vahva viha-rakkaussuhde otuksia kohtaan. Onneksi muut työt kiiltomatojen parissa jatkuvat!

Tutkija, FM Anna-Maria Borshagovski, Oulun yliopisto