Tutkimustyötä on vaikea määritellä tyhjentävästi. Siihen liittyy lukemista, oivalluksia, pitkiä keskusteluja sekä puurtamista aineiston keruun ja analysoinnin parissa. Tutkimuksen tekemiseen liittyy myös yhä enenevissä määrin yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa.

Yhteistyö on rikkaus, joka parhaimmillaan avaa tutkijalle aivan uusia näkökulmia tuttuun kysymykseen. Monesti oivallukset ja ideat kumpuavat juuri tuosta muuttuneesta näkökulmasta. Jari Sarasvuon sanoin “Luokaa tiloja ja tunnelmia, joissa ideat alkavat harrastaa ryhmäseksiä!”. Tämä oli päämääräni vastikään järjestämässäni tutkijavierailussa Tvärminnen kenttäasemalle.

Lunta pyrytti, kun ajoimme kohti Hankoniemeä. Mukana matkassa olivat tutkimusryhmäni jäsenet Jack, Ina ja Monika sekä Cambridgen yliopistosta vierailemaan tullut Simon Martin. Tutkimme Simonin kanssa samoja lajien syntyyn liittyviä kysymyksiä, hän perhosilla, me muurahaisilla.

Hiihtoa ja uusia hypoteeseja

Aloitimme päivät yhteisellä aamiaisella, jonka aamuvirkku Ina oli taikonut pöytään. Sen jälkeen puhuimme tieteestä muutamia tunteja. Yritimme hahmottaa yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia tutkimustemme välillä. Huomasimme muun muassa, että olimme löytäneet tismalleen saman geenin liittyvän lajien eriytymiseen sekä muurahaisilla että perhosilla. Kertooko se jotain yleistä evoluutiosta vai onko se sattumaa?

Iltapäivällä hiihdimme ja kokkasimme. Monika, Jack ja Simon olivat suksien päällä ensimmäistä kertaa elämässään. Yhteenlaskettu pyllähdysten määrä ylitti varmaan viidenkymmenen, mutta naurua ja hekotusta syntyi vielä enemmän.

Pääsin itse askeleen lähemmäs oivallusta. Minulle kirkastui seuraavan tutkimussuunnitelmani ydinkysymys: Miten ennusteet uusien lajien synnystä muuttuvat, jos oletamme, että lajien erilaistumisen taustalla vaikuttaakin parin geenin sijaan usean geenin vuorovaikutusverkosto?

Tutkijatohtori Jonna Kulmuni, Helsingin yliopisto

Categories: