Pätevä kimalaiskirja
Seppo Parkkisen, Juho Paukkusen ja Ilkka Teräksen kirjassa Suomen kimalaiset (Docendo 2018) esitellään kaikki 37 Suomessa tavattua lajia kuvin ja sanoin. Siinä kerrotaan muun muassa kimalaisten vuodesta, elintavoista ja niiden elämään kohdistuvista uhista. Ekosysteemin toiminnalle elintärkeät pölyttäjät tarvitsevat pajukkoja ja myrkyttämättömiä metisiä kukkamaita! Erkki Kaarnama on kirjoittanut kirjaan lisäksi luvun kimalaisten keinokasvatuksesta.
Nylanderista nykytutkijoihin. Kirjan lopussa on luettelonomainen esittely suomalaisista kimalaistutkijoista. Tutkimus alkoi lajien kuvauksista, levinneisyyskartoista ja yksinkertaisista kimalaisten ja kimalaisvieraiden käyttäytymisen havainnoinnista. Tutkimuksen eteneminen on 1970-luvulta lähtien ollut nopeaa muun muassa geneettisten, fysiologisten ja muiden laboratoriotutkimusten kehittymisen myötä. Kirjassa mainitaan Ötökkäakatemian tutkija Olli Loukolan tutkimukset kimalaisten oppimis- ja opettamiskyvystä. Tutkijatohtori Loukola kertoo: ”Uusimmat kimalaisten kognitiota ja sosiaalista oppimista käsittelevät läpimurtotutkimukset aloittivat maailmanlaajuisen kimalaistutkimusbuumin. Ainakin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa tutkitaan parhaillaan kimalaisten älykkyyttä (muun muassa matemaattisia kykyjä, syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämistä, metakognitiota, jopa tietoisuutta) ja käyttäytymistä (kuten viestintää, pesäpaikan- ja reitinvalintaa). Uusi tekniikka mahdollistaa entistä tehokkaamman tiedonkeruun, ja nykyään kimalaisten reitinvalintaa voidaan tutkia muun muassa droonien avulla.” 
Kavereilta uusia taitoja Kielen pituus määrää, millaisista kukista kimalainen saa imettyä mettä. Pisin imukärsä on kuningattarilla, ukonhattu- ja tarhakimalaisilla jopa 21 mm. Kartanokimalaistyöläisen imukärsä taas on vain noin 7,5 mm, mikä rajoittaa kukkavalikoiman laakeisiin kukkiin. Jotkin lyhytkieliset kimalaiset voivat tosin purra kukkatorveen reiän ja siemaista siitä mettä. Olli Loukola kertoo: ”Kokeidemme mukaan (Alem et al. 2016) pieni osa, vain pari prosenttia kimalaispopulaation yksilöistä on ns. innovaattoreita, jotka oppivat yrityksen ja erehdyksen kautta uusia ravinnonhankintatekniikoita, kuten vetämään tekokukkia narusta. Sama pätee luultavasti myös mesivarasteluun. Uudet taidot siirtyvät innovaattoreilta muille työläisille sosiaalisen oppimisen kautta.”
Pesätuomiset kuvussa ja vasussa Pillimäisestä imukärsästä mesi kulkeutuu suuhun ja edelleen keskiruumiin läpi takaruumiin mesikupuun. Pesässä kimalainen tyhjentää mesikuvun varastokennoihin ja lähtee pian uudelle lennolle. Ruoanhakumatkat voivat olla kilometrien pituisia! Ravinnonhankinta on kimalaispesän kookkaiden naarasyksilöiden työnä. Pienikokoiset yksilöt puhdistavat ja tuulettavat pesää (ne viuhtovat siivillään ja purevat tarvittaessa vahakattoon reikiä) sekä syöttävät toukkia.
Pesään kuljetetaan myös siitepölyä, valkuaisainepitoista, arvokasta ravintoa. Kimalaistyöläisen sileästä ja karvareunaisesta säärestä muodostuu siitepölyvasu, jonne naaras sulloo karvoihin tarttuneet siitepölyhiukkaset nilkan ulokkeella. Lasti voi painaa hyvinkin yli puolet kantajansa painosta.
Tuontikimalainen Suomessa on tavattu noin puolet Euroopan kimalaislajistosta. Eteläisimmässä Suomessa yleinen kontukimalainen on Suomessa verrattain uusi laji: se tavattiin ensi kerran vuonna 1993. Kontukimalainen levisi luontoon ilmeisesti kasvihuonekarkulaisten ja vaellusten myötä Virosta tai Ruotsista. Vieraisiin lajeihin liittyy aina huoli siitä, että niiden loiset ja sairaudet leviävät luontoon. Olli Loukolan koekimalaiset on kasvatettu alkujaan kasvihuonetomaattien pölyttäjiksi. Niitä kohdellaan harkitun kylmästi: ”Vahinkojen minimoimiseksi kokeiden päättyessä tieteelle kaikkensa antaneet kimalaispesät pakastetaan.”
Iiris Kalliola