Montako jalkaa on hämähäkillä ja muuta knoppitietoa

Kuva Pixabaystä

Eläinmuseon tunnelmallisessa luentosalissa koko joukko ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita vuodatti tuskanhikeä. Professori kulki kateederia edestakaisin munkkilatinaa mumisten. Piirtoheitinkalvoilta pursusi koko eläinkunnan kirjo, ja niiden käyttö oli vähintään taloudellista: jokaiseen oli monistettu useita, joskus jopa kymmeniä eri piirroskuvia saksankielisistä alkuteoksista, joissa näkyi milloin minkäkin madonkaltaisen otuksen sisärakenteen kulloinkin tarkastelun kohteena oleva yksityiskohta. Kynä sauhuten kirjoitin muistiin käsittämättömiltä kuulostavia termejä siinä toivossa, että niihin jälkeenpäin palatessa tulisi jonkinlainen järki.

Muistiinpanojen takia – tai niistä huolimatta – ymmärsin ennen pitkää, että mystinen ’kelooma’ on suomeksi ruumiinontelo. Jälkeenpäin ajatellen olisi tätä ja muita hämäräksi jääneitä yksityiskohtia voinut aikoinaan kysyä, mutta en muista yhdenkään opiskelijatoverini häirinneen luentojen kulkua professorin tajunnanvirtaan puuttumalla.

Lähtemättömästi mieleen on jäänyt ainoastaan se, että eliökunnassa on käsittämätön määrä erilaisia matoja, joiden sisärakenteet poikkeavat toisistaan enemmän, kuin mitä pötkylöistä päältäpäin saattaisi kuvitella. 

Kurssimuistiinpanoja Eliökunnan systematiikka -kurssilta vuodelta 2014. Kuva Anna Antinoja

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin pitäisi itse kulkea kateederilla, ainakin kuvaannollisesti. Moni asia on toisin. Piirtoheitinkalvoista aika jätti, eikä sisältöä päntätä yhtä yksityiskohtaisesti: osa madonkaltaisista pötkylöistä sivutaan olankohautuksella. Lajintuntemuksen vaatimukset tuntuvat kaventuvan vuosi vuodelta.

Onko siis menty huonompaan suuntaan? Ei missään nimessä. Yksipuolisen luennoinnin ja yksityiskohtaisen tiedon kaatamisen sijaan korostuvat vahvasti vuorovaikutustaidot. Lähes joka kurssilla edellytetään interaktiivisten verkkotehtävien tekoa, ryhmätöitä, esitelmiä – niin kuin on syytäkin. Suurin osa opiskelijoista sijoittuu perusopintojen jälkeen akatemian ulkopuoliseen työelämään, jossa matojen sisärakenteiden pänttäyksellä saavutettu knoppitieto ei yksin riitä. Yliopistosta valmistuneet ovat asiantuntijoita, joilta vaaditaan kykyä omaksua kokonaisuuksia ja yhdistää opittua uuteen, tuottaa uutta tietoa ja soveltaa sitä yhteistyössä muiden kanssa.

Edes tutkija ei voi tänä päivänä jäädä pohdiskelemaan havaintojaan yksin. Yhteistyön ja interaktiivisuuden paineet tuottavat meistä monille tuskaa, ja esitelmien pitäminen voi olla jännittävää paitsi opiskelijalle, myös kokeneelle professorille. Kuitenkin omasta tutkimuksesta viestiminen, niin saman alan tutkijoille kuin suurelle yleisöllekin, on tutkijan elinehto, ja eettisesti kestävän tutkimuksen edellytys.

Nippelitiedon sijaan oikeassa maailmassa tarvitaan opitun soveltamista, kykyä karsia oleellinen ja arvioida joka puolelta pursuavan tiedon luotettavuutta.  Silti luennon lähestyessä manaan näitä taitoja kehittävien tehtävien ideointia. Se tuntuu minusta kiusalliselta – eikä asiaa auta, että tiedän suuren osan opiskelijoista ajattelevan niistä samalla lailla. Online-oppimisympäristön kanssa taistelu turhauttaa. Enkö voisi vain kaivaa naftaliinista vanhat muistiinpanot, ilmestyä paikalle, ja pitää luennon alusta loppuun niin kuin ennen vanhaan professorit tekivät?

Tutkimuksetkin osoittavat, etten ole (salaisten) toiveideni kanssa yksin. Mieluiten olisimme kaikki luentosalissa kuin kansallisteatterissa: Lavalla suoritukseensa keskittynyt esiintyjä, asiantuntijaluennoitsija, joka suuresta viisaudestaan jakaa tiedonmurusia uteliaalle yleisölle, täyttäen heidän päänsä jäsennellyllä ja valmiiksi pureskellulla uusimmalla tiedolla. Pahimmillaan aktivointi onkin kiusallista ja vaivaannuttavaa, kuin huonon harrastelijateatterin yleisöä osallistava esitys. Opettaja patistelee, opiskelijat tuijottavat kengänkärkiään ja kaikki toivoisivat olevansa jossain muualla.

Kuitenkin eniten huomaan itse oppineeni niistä kursseista, joihin liittyi aktivointia, oman osaamisen pohdintaa ja näitä muita kiusallisia tehtäviä. Pöllökurssin oppimispäiväkirja opintojeni alkuvuosilta on edelleen tallessa. Vaikka alkuun sen kirjoittaminen tuntui väkinäiseltä, opin sitä naputellessani enemmän kuin muilla kursseilla yhteensä. Asiantuntijan monologi voi olla viihdyttävääkin, mutta haasteellisia tehtäviä tehden oppii silti paremmin, kuin täysin mukavuusalueellansa köllötellen.

Lajintunnistuksesta on maristu aina ja sen tarpeellisuus kyseenalaistaan toistuvasti. Silti ainakin kansainvälisesti katsoen Helsingin yliopiston biologian opetus on aika käytännöllistä. Vaikka kursseja on karsittu, opiskelijat saavat edelleen mahdollisuuden oppia kenttäkokeiden suunnittelua ja eliökunnan eri osasten tunnistamista. Tarvitaanko tällaista saapasjalkabiologin osaamista näinä Big Datan aikoina? Ainakin teknointoilijoiden puheissa työläät lajintunnistuskurssit on jo aikoja sitten korvattu DNA-menetelmillä ja puhelinsovelluksilla.

Syövätkö mangustit vain hyönteisiä? Kuva minka2507 Pixabaystä

Olin muutama vuosi sitten kansainvälisen tutkijaryhmän kokouksessa, jossa keskustelimme  yhteisestä tutkimuskäsikirjoituksesta. Tutkimuksessa mangustien ravintonaan käyttämien niveljalkaisten runsautta oli mitattu kuoppapyydysmenetelmällä, jossa maahan kaivetaan jugurttipurkkeja, joihin havainnointiaikana pudonneet otukset lasketaan. Menetelmä kertoo siis erilaisten maassa ryömivien otusten suhteellisesta runsaudesta, sillä tarkkuudella kun taksonomiset ryhmät on katsottu aiheelliseksi määrittää. Tutkimusta kuvaavassa tekstissä mainittiin kuitenkin ainoastaan hyönteiset. Kysyin, miten muiden mangusteille tärkeiden saaliseläinten – varsinkin tuhatjalkaisten ja hämähäkkien – runsaudet vaihtelivat. Julkaisun kirjoittaja vastasi, että näitä hyönteisiä ei ole analyyseissä eroteltu alaryhmiin. Käännyn kollegani puoleen tukea etsien, ja naurahtaen kysyn, että eiväthän tuhatjalkaiset ja hämähäkit toki hyönteisiä ole – kuinkas monta jalkaa hyönteisillä taas olikaan? Raskas hiljaisuus laskeutuu huoneeseen, ja kymmenen silmäparia tuijottaa minua epäuskoisena. Paikallaolijoista – 5 tohtoria, 1 professori, 4 biologian maisteria – yksikään ei tiennyt vastausta. Korjausehdotukseni, jossa ”hyönteiset” muutettiin käsikirjoituksen teksteissä kautta linjan niveljalkaisiksi, hyväksyttiin kuitenkin.

Kuvaamani kokemus tiivistää koulutusohjelmien tuottamat erot osaamisessa. Esimerkiksi Brittien korkeakoulutuksessa erikoistutaan varhain, ja turhat aineet tiputetaan jo lukiossa pois. Ekologian ja evoluutiobiologian opetus on monessa yliopistossa vahvasti teoreettista. Onko merkityksetöntä nippelitietoa, että hämähäkit eivät ole hyönteisiä? Miten paljon meidän täytyisi tunnistaa ympäröivän maailman rakenteita ja sidonnaisuuksia, voidaksemme ymmärtää miten se toimii? Teoreettisen mallinnuksen avulla saadaan toki arvokasta tietoa siitä, miten monimutkaiset lajien väliset ja sisäiset vuorovaikutussuhteet voivat vaikuttaa esimerkiksi niiden runsauteen. Mutta jos kukaan ei tiedä, mikä hämähäkki on, biologian ydin ja sielu häviää: emme enää tiedä, mitä itseasiassa tutkimme.

Kirjoittanut Emma Vitikainen

Categories: