Viime viikot ovat olleet kummallisia. Normaalisti tähän aikaan vuodesta me ötökkäakateemikot aloittelisimme uutta kenttäkautta. Nyt Covid-19 ja yliopistojen sulut pistivät kaikkien suunnitelmat uusiksi.

Ötökkäakateemikkojen kotityöpisteitä.

Kaikki seis?

Pandemian rajoitustoimet ovat vaikuttaneet tutkimukseen monella tavalla. Yliopistojen ovet ovat kiinni, eikä työhuoneelle voi mennä kuin välttämättömästä syystä –lähinnä hakemaan tutkimusvälineitä kotiin tai hoitamaan tutkimuseläimiä tai -kasveja. Ötökkäakateemikoista Lotta Kailalla on kimalaisia kasvatettavanaan, ja Anna-Maria Borshagovski aloittelee mehiläistarhurin töitä.

Laboratoriotyöt ovat toistaiseksi olleet liki kokonaan jäissä, ja esimerkiksi itseltäni jäi tekemättä erään käsikirjoituksen viimeiset analyysit. Suurin henkilökohtainen kalahdus oli kuitenkin se, että jouduin siirtämään huhtikuun alkuun suunniteltua väitöstilaisuuttani. Se järjestetään nyt kesäkuussa pienimuotoisesti etänä. Väitöksen jälkeen minun oli tarkoitus muuttaa Sveitsiin jatkamaan tutkimusta tutkijatohtorina – tämäkin on nyt siirtynyt ainakin joillain kuukausilla. Harmittaa ihan vietävästi.

Maastotyöt

Tänä kesänä ei ole mahdollista tehdä kaikkia normaaleja kenttätöitä: esimerkiksi Tvärminnen eläintieteellinen asema on suljettuna ainakin alkukesän. Heikki Helanterästä tuntuu ikävältä, että kenttäkausi menee pieleen – onneksi hänellä on myös teoriaprojekteja työn alla.

Osa kenttäkauden töistä on sentään sellaisia, joissa ei juuri muita ihmisiä näe, eli niiden tekeminen eristäytyneenä onnistuu. ”Pölyttäjätutkijan kevätpäivät kuluvat kaiken kukkivan äärellä! Kotitoimistoni on siis siirtynyt ulkotoimistoksi”, kuvailee Lotta. Tutkimustilojen sulun takia oli jonkin aikaa epäselvää, saako hän perustaa suunnittelemaansa kimalaiskasvattamoa tänä vuonna. ”Epävarmuus tietenkin toi oman stressinsä.” Onneksi luvat kasvatukseen tulivat, ja koko tutkimusta ei tarvinnut lykätä vuodella.

Allekirjoittanut Twärminnessä kenttätöissä. Tänä keväänä biologisella asemalla ei voinut aloittaa uusia kokeita.

Kotityökaverit

Kotitoimistossa työskentely ei ole meistä kellekään täysin vierasta – tutkimusta on ennenkin voinut tehdä osittain kotoa käsin. Monen mielestä kotona työskentely on mukavaa. Anna-Marian kotitoimistossa menee lujaa: ”Röhnötän sohvalla läppäri sylissä ja näpyttelen artikkeleita ja analyysejä, teen ja karkkien antaessa välillä lisäpotkua. — Kun maailma ympärillä on rauhoittunut, se tuntuu antaneen minullekin mahdollisuuden rauhoittua.”

Itse kirjoitan tätä tekstiä keittiön pöydän ääressä korvanapit korvissani, samalla kun kuusivuotias kotieskarilainen syö välipalajugurttia vieressä. Puoliso on lapsivastuussa juuri nyt, joten saan kutakuinkin keskittyä hommiini. Päivän arvokkaat tunnit on jaettu tarkasti tasan.

Jonna Kulmuni on yllättynyt siitä, miten hyvin työt ovat lasten kotona olosta huolimatta sujuneet: ”Vuoropäivinä joko minä tai puoliso ollaan opettajina. Toinen saa siis aina työskennellä aamun rauhassa. Sitten iltapäivät lapset leikkii ulkona.”

Ollin ja hänen alakouluikäisten lastensa jakama työpiste, jolla he tekevät vuorotellen töitä.

Toisaalta Olli Loukola toteaa, ettei monenkaan kotia ole suunniteltu ihan koko perheen työtilaksi yhtä aikaa: ”Mitään toimistohuonetta ei todellakaan ole. Mikäli haluaa rauhassa Skypettää tai Zoomata niin täytyy karata jääkaappikylmään autotalliin.”

Lasten lisäksi myös muut pikkuystävät osallistuvat työn tekoon kotona. Christina Elgert kertoo: ”Wilma-kissa tulee jatkuvasti mukaan etäkokouksiin ja yrittää kirjoittaa omia viestejään astumalla näppäimistön päällä.” Kuvakoosteesta löytyy myös Anna Antinojan kymmenkuinen Kusti-koira – joka on myrtsistä ilmeestä huolimatta kuitenkin iloinen siitä, että ihmiset ovat enemmän kotona.

Tutkijan eläinystävät osallistuvat työtekoon antaumuksella. Kuvassa Wilma.

Etäällä mutta yhdessä

Tutkimus on tiimityötä, nytkin. Itselleni kaikkein raskain muutos on ollut työkavereiden katoaminen. Onneksi etäpalaverivälineet auttavat. Totesimme ohjaajani Heikin kanssa jo, että videopuhelun kautta onnistuu myönteisille apurahapäätöksille kilistelykin. Viikoittaisesta koko tutkimusryhmän etäkokouksesta on tullut minulle entistäkin tärkeämpi.

Jonna arvelee, että hänen yhteytensä omiin lähimpiin työtovereihin on jopa parantunut, koska he ovat alkaneet pitää kahdesti viikossa etäkokouksia, joissa käyvät läpi yhteisiä työasioita ja jokaisen henkilökohtaista jaksamista. ”Ryhmädynamiikka on ehkä jopa tiivistynyt.”

Matti Nummelin puolestaan piti elämänsä ensimmäistä etäluentoa, ja totesi kokemuksen onnistuneeksi teknisistä haasteista ja yksin puhumisen outoudesta huolimatta. Opiskelijoille etäluentojen seuraaminen on ollut alkuun yhtä jännittävää kuin luennoijallekin.

Vaikka tämän kevään työkuviot ja maailman tila varmasti stressaavat kaikkia, ja työprojekteja on ollut pakko miettiä uusiksi, tutkimustyö siis kuitenkin jatkuu. Samoin jatkamme tätä blogia, ja kerromme työstämme jatkossakin!

Väitöskirjatutkija Sanja Hakala, Helsingin yliopisto

Categories: